Loksasta ei löydy luksusta

Võsu on hieno paikka. Se lienee tullut selväksi. Võsu henkii ja hönkii tunnelmaa, historiaa ja kulttuuria. Kesäasustusta, vanhoja villoja ja upeita rantoja. Kesäisin useita hyviä ravintoloita ja kahviloita, talvellakin yksi kievari. Mutta ruokakauppoja on Võsulla tasan yksi: Meie.

Kesällä pieni kauppa tursuaa tavaraa kesävieraiden moninaisia toiveita täyttääkseen, mutta syksyllä ja talvella valikoima on koko lailla ankea. Kyllähän Meienkin valikoimalla eläisi, mutta aika usein sitä ihminen kaipaa hieman enemmän ja silloin on suunnattava seuraavaan kaupunkiin, joka on Loksa, 21 kilometriä Võsulta. Toinen vaihtoehto on lähteä Rakvereen, 37 kilometriä Võsulta. Rakverestä löytyy sitten ihan kaikki. Mutta kyllä Loksallakin saa asiansa hoidettua.

Loksan kaupunkiin on minulla hieman kahtaallinen tunnesuhde. Yhdeltä puolelta se on minusta ihan oikeasti aika älyttömän ankea paikka. Toisaalta, Loksalla ei tarvitse pingottaa. Vaikka lähtisit sinne maalitahraisissa remppavaatteissa ja polvesta risahtaneissa farkuissa, et erottuisi paikkakunnan perusväestöstä laisinkaan.

Loksa on pitkälti venäläinen kaupunki, vain 15 prosenttia asukkaista on vironkielisiä. Se on taantuva paikkakunta, jonka suurin työnantaja on Loksan telakka. Vuonna 1989 asui Loksalla 4311 ihmistä. Vuonna 2010 oli asukkaiden määrä laskenut 3403:een.

Yhdeltä puolen Loksa on aamupäivästä alkaen kaduilla kestojurrissa vaeltavia hanttapuleja ja kauppakeskuksen kulmilla hengailevia hämärämiehiä. Mutta ei Loksa ole vain rumia taloja tai toistaitoisia ihmisiä. Loksassa on myös aivan omanlaisensa tunnelma ja ja siellä on ihmisiä, jollaisia ei välttämättä kaikkialla Virossa tapaa. Otetaan esimerkiksi vaikka Grossi-kaupan kassatäti, ihanan pehmeästi ja venäläisittäin liudentaen viroa puhuva daami, jonka tupeerattu ja lakattu kampaus poskikoukkuineen on aina moitteeton. Ja miten kauniisti hän käsittelee jokaista ostosta, ottaa liukuhihnalta maitopussit ja hapankaalipurnukat sievästi ja arvostaen, kuin käsittelisi kruununjalokiviä. Minulla on vaikeuksia olla tuijottamatta tätä upeaa rouvaa, niin paljon häntä ja hänen tyyliään ja asennetta asiakaspalveluun ihailen.

Ruokakauppojen ohella käymme tiuhaan rautakaupoissa. Rakveresta niitä löytyy kymmenittäin, kaikki suuret ketjut K-rautaa ja Bauhofia myöten ovat edustettuina. Suuria halleja, joissa pieni ihminen eksyy pitkille käytäville - eikä kukaan tule apuun. Loksan keskustassa on kaksi pientä rautakauppaa, Ehituse ABC ja Oldi Pood, joissa on aivan eri meininki. Suurten ketjujen ja hallimyymälöiden hintojen kanssa eivät nämä kaksi pientä puotia pysty kilpailemaan, mutta palvelun henkilökohtaisuus on toisaalta aivan omaa luokkaansa.

Kävin tänäänkin Loksassa kaupoissa ja tällä kertaa otin kameran mukaani. Päivä oli harmaa ja sadettakin ripotteli pienenä tihkuna. Ilma sopi siis erinomaisesti paikan yleisilmeeseen. Ja tässä hieman kuvasatoa Loksan pienestä teollisuuskaupungista, nuhjuisesta ja taantuvasta yhteisöstä, jossa elämä ei ole luksusta:

Uudessa kaubamajassa sijaitsee Grossin ruoka- ja sekatavarakauppa, josta joskus tekee aivan uskomattomia löytöjä.

Vanha kaubamaja on sulkenut ovensa jo kauan sitten.

Laevatehas eli telakka on Loksan suurin työnantaja

Tallinnassa kuljetaan trendikkäästi vesipullojen kera - Loksalla kahden litran kaljapullojen kanssa.

Pienkerrostaloja Loksalla

Kerrostalot sulkevat sisäänsä suurimman osan Loksan 3403 hengen väestöstä. Huomaa myös puiden väliin tungettu hylätty lasten syöttötuoli.

Loksan kerrostaloja marraskuun hämärässä.

Kimmoa tuuletetaan Käsmussa

Olin otsikoida jutun: Tyyntä myrskyn jälkeen, mutta aloin miettiä, että oliko se sittenkin  tyyntä ennen myrskyä, siis se sanonta? Samapa tuo - joka tapauksessa tänään oli kahden tuulisen päivän jälkeen aivan uskomattoman hieno päivä. Niin tyyntä, ettei merikään mennyt kuin aivan hienoisille rypyille. Ja mikä parasta, aurinko paistoi.

Minä jo aamutuimaan aloin kärttää Kimmoa seurakseni retkelle. "Minne?"  nurisi Kimmo, jolla oli suunnitelmissa tällekin päivälle ankaraa työntekoa tietokoneella. "Ihan minne vaan! Vaikka vain ihan lyhyelle retkelle! Kunhan mennään! Otetaan Latte mukaan!"  

Olen viime päivät yksin seikkaillut vaikka missä ja nauttinut retkistäni. Mutta olen koko ajan toivonut, että minulla olisi seurana joku jonka kanssa jakaa nämä huimat maisemat, upeat rannikot, ihmeelliset aallot ja tyrskyt ja laineet. Olen tuntenut jopa hienoista syyllisyyttä siitä, että mies tekee töitä ja minä painelen pitkin Lahemaata kuin hurmaantunut heinäsirkka, kamera seurassani.

Aikansa vastusteltuaan Kimmo muisti Janekin, tuon Võsun monitoimimiehen ja tietopankin, kertoneen Käsmun järvestä, joka on siinä mielessä ihmeellinen, että se sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä merestä. Ja on kuulemma kaunis. Ja sen lähellä, Eru-lahden rannalla, pitäisi olla myös neuvostoaikainen ohjustukikohta. Sinne Kimmo oli valmis lähtemään mottona: jokaiselle jotakin.

Mikä parasta, Käsmu sijaitsee aivan Võsun vieressä, eli matkaa ei ole paljolti. Itse asiassa meidän lahtemme on Käsmu laht, vaikka sinnikkäästi kutsun sitä Võsun lahdeksi. Täytyyhän ihmisellä olla kotiseutuylpeyttä!

Järvi löytyi helposti ja oli todella kaunis. Ja niin tyyni! Latte yritti pulahtaa uimaan ja minä kuvailin tyytyväisenä kaisloja ja sinistä taivasta heijastelevaa järven pintaa.

Käsmu-järvi on peilityyni.

 Latte katsoo kaihoisasti Käsmu-järvelle - se haluaisi uimaan. 

Käsmu-järven sijainti on todellakin eksoottinen. Suuri järvi aivan meren kyljessä. Niinpä jatkamme matkaamme merelle, joka siintää edessä sinisenä ja rauhallisena. Aurinko paistaa, minä kuljen pomppa auki ja ilman käsineitä - on käsittämätöntä, että ylihuomenna alkaa joulukuu!

 Eru-lahti jatkuu useita kilometrejä ja on aivan uskomattoman hieno ulkoilu- ja vaeltelukohde.

 Meren rannalla kohtaamme kaikenlaisia ja kaiken kokoisia kiviä.

 Tiinan kaksi rantapoikaa.

 Latte haluaa yhä uimaan, siinä se on, niin lähellä mutta niin kaukana: meri.

 Me kuljemme eteenpäin rantaviivaa puolisentoista tuntia - aurinko paistaa ja meri on lempeä ja taivas sininen.

Ei vain meri, vaan myös sitä reunustava mäntymetsävyöhyke jaksavat innostaa erikoisilla muodoillaan. Suolavedestä elävät puut, joita tuuli tuivertaa, ovat monet kuin suoraan peikkometsästä. Paljon on puita rojahdellut alas korkealta hiekkatörmältä, ja rannalta löytyy eksoottisia juurakoita, kuin taide-esineitä.

 Onko taustalla jättikokoisen petolinnun jalka?

 Trollin tai metsänpeikon tassu?

 Tämän olisin halunnut tuoda kotiin - on kuin paraskin veistos, mielikuvitusta kiihottava ja aistillinen.

 Puita on rojahdellut rantatörmältä alas.

Pitkän ja riemastuttavan rantalenkin jälkeen suunnistimme suuriin metsiin ja niiden kautta tiemme vei autolle. Olimme tuulesta ja auringosta virkistyneet, eikä Kimmokaan ollut lainkaan pahoillaan että oli lähtenyt reissuun. Vaikka sitä ohjustukikohtaa ei koskaan löytynytkään.

Autolle tultuamme tutkimme vielä kartasta missä kaukana olimme käyneet. Ja totesimme, että olemme jälleen löytäneet oivallisen päiväkohteen Huvikummun asiakkaille. Se on lähellä, se on hieno ja sinne on helppo tulla. Autolla ei luonnonsuojelualueella saa tietenkään ajaa, mutta pyörällä kyllä, mikäli ei halua kävellä koko reittiä. Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä että tarjoamme pyörien vuokrausta tuleville asiakkaillemme!

 Osa reiteistä kulkee siisteillä poluilla mäntymetsässä.

Lopuksi kuva Käsmun infotaulun kartasta, jossa näkyy reittimme. Lähdimme kiertämään Käsmu-järven pohjoisreunaa mistä siirryimme Eru-lahden rannalle ja kuljimme ylös rantaviivaa pitkin. Paluu kävi metsien kautta viivoitettua linjaa pitkin. Kokonaisaika oli runsas 2 tuntia.

Tervetuloa tekemään sama lenkki ensi kesänä - tai miksei vaikkapa jo tänä talvena! Ja yöpymiset tietenkin Huvikummussa! Yhteystiedot löytyvät profiilistani tai sitten voit laittaa kyselyn Villa Ottilian sähköpostiin: reservation ät villaottilia piste ee

Päätä paleltaa

Talvi ei nyt oikein ota tullakseen, mutta iltaisin lämpötilat ovat jo sitä paljon matalat, että Kimmo on kaipaillut jonkinmoista suojaa päävärkkinsä suojaksi. Lähdettiin sitten hattuostoksille tai ainakin katsastamaan minkälaista tarjontaa löytyy vaikkapa Rakveren Maximarketin miesten hattuosastolta.

 Malli: Juntti

 Malli: Sakemanni - vain töyhtö puuttuu

 Malli: Rento

 Malli: Trilby

Malli: Tuunattu lippis

Ei näistä tarttunut matkaan yksikään. Mutta samalla kun mies kokeili Maximarketin miehille tarjoamia vaihtoehtoja mietin, miten paljon hattu kertoo kantajastaan ja leimaa tämän joksikin perusihmistyypiksi. Se kategorisoi kantajansa välittömästi ja sijoittaa hänet johonkin viiteryhmään. Ja mielestäni näin erityisesti miesten kohdalla.

Onko näin ollut aina - vai onko tämä vasta viime vuosien trendi? Olihan toki viime vuosisadan alussakin erilaisia hattuja:  knallit, silinterit, huopahatut ja lippalakit, jotka varmasti sijoittivat kantajansa johonkin yhteiskuntaluokkaan. Baskeri miehellä oli selvä vinkki taiteellisuudesta. Viisi kuusi vuotta sitten kaikki kulkivat lippalakkin takaperin. Ja lippalakin lippa - sekin vaihaa kokoaan, muotoaan ja kaarevuuttaan tiuhaan tahtiin.

Miksi hattu on meille niin tärkeä? Ja erityisesti miesten hatut? Minun nuoruudessa ei laitettu hattua päähän suurin surminkaan - äitien kauhuksi. Nykynuoriso taas ei ota hattua pois päästä kulumallakaan - hatut silmillä painellaan kouluun, opettajien kauhuksi ja mielipahaksi.

Jatkamme Linkaman kanssa sen oikean etsimistä. Mutta mikään ei estä teitä kommentoimasta yllä olevia tyylejä, vaikka kieli poskessa.

Jäämme siis odottamaan makuraadin kommentteja ja ajatuksia päähineistä.

Myrskyjuttuja Võsulta

Myrsky piiskasi Võsua viime yönä, meri murisi ja tuuli tuiversi. Aamulla totesimme molempien kompostoreiden muovikansien lähteneen lipettiin. Kimmo haki ne sitten metsästä kotiin, mutta tuskin niistä enää kalua tulee. Harmi.

Iloisia olimme kuitenkin siitä että sähköt säilyivät. Kaikilla ei mennyt yhtä hyvin - sähkökatkoksista on uutisoitu eri puolilta Viroa. Viljandimaalla lienee eniten ollut häiriöitä, mikä on siinä mielessä erikoista että Viljandi on sisämaassa. Tallinnassa puolestaan on Raatihuoneentorin joulukuusi mennyt kumoon jo kahteen otteeseen.

Koko tämän päivän ovat tuulet puhallelleet reippaasti. Meidän uusi tuttavamme eli monitoimimies Janek kertoi että aamulla oli Rannaklubin tienovilla polkupyörällä mahdotonta polkea eteenpäin. Samoin Janek raportoi yhden peltikaton lähteneen lähistöltä liitoon. Ja oli Janek löytänyt keskeltä Mere-katua ison pressunkin, jonka tuuli oli repinyt kuka ties mistä.

Teimme iltapäivällä kävelyretken lähimetsiin ja silmiin pisti runsaasti kallistuneita mäntyjä. Yritimme muistella olivatko ne jo aiemminkin killissä, vai olivatko ne kallistuneet viime yön aikana. Ja mietimme mitä tapahtuu ensi yönä - onhan myrskyn povattu jatkuvan vielä yön yli. Saattaa metsä rytistä.

Mistä tuli mieleen tarina, jonka Janek kertoi Kimmolle muutama vuosi takaperin Võsulla riehuneesta myrskystä. Janek oli ollut Tallinnassa ja palasi sieltä bussilla kotiin. Ensin Tallinna-Loksa -vuorolla. Ja sitten Loksa-Võsu -linjabussilla.

Kun Janek nousi Loksa-Võsu -bussiin huomasi hän että kuskin vieressä seisoi palomies moottorisaha kainalossaan. Janek ihmettelemään outoa näkyä ja kuski kertoo, että tie on kuulemma täynnä kaatuneita puita. Lähtivät sitten liikkeelle ja todellakin, puita oli pitkin ja poikin tietä. Bussi joutui pysähtymään kolmisenkymmentä kertaa ja moottorisaha soi kun palomies pilkkoi tietä auki.

Puolessa välissä matkaa tuli toinen bussi vastaan ja siinä oli yhtä lailla palomies moottorisahan kanssa. Ja näin siis tuli Võsu-Loksa -tie avattua taas liikenteelle.

Mutta palataan tähän päivään. Me siis vaelsimme metsässä ja ihmettelimme kallistuneita puita. Minä innostuin kuvaamaan merta vasten piirtyviä puiden siluetteja kun Kimmo karjaisi: "Nyt äkkiä siitä pois!" Oikein pelästyin ja sitten vasta pelästyinkin kun tajusin seisovani vinon männyn alla joka tukeutui polun toisella puolella olevaa puuta vasten ja puu narisi ikävästi. No, siitäkin selvittiin vain pelästyksellä. Mutta kotimatkalla kuitenkin kipitimme aina todella nopeasti kun kuljimme kallellaan olevien puiden alta.

Meri tarjosi tänäänkin aivan huikeita näkymiä. Vaikka tuuli oli kova viihdyin Võsun rannalla pitkään pariinkin otteeseen, ensin yksin ja sitten vielä kundien kanssa. Sillä ihmeelliset pilvet vaelsivat kovaa kyytiä taivaalla ja maailma oli täynnä roosan ja lilan sävyjä. Kaunista, kaunista, huokailin.

Vai mitä sanotte?

Kotia lähimmät rantamännyt seisovat suorina.

Pilvien muodoista syntyy vaikka minkälaisia mielikuvia. Tässä soutuveneitä kuvattuna meren pinnan alta.

Valtava pelastusrengas on heitetty taivaalle.

Meri kuohuu kauempana mutta lainehtii rantaa lähestyessään.

Kuohupäisiä aaltoja hieman kauempana rannasta.

Kaisloja - niitä suosikkejani - olen tähänkin kuvasarjaan saanut mahdutettua.

Näitä siluetteja kuvasin huomaamattani kallellaan olevan männyn alta.

Myrsky saa ihmiset ja eläimet suorastaan villiintymään! Meillä on siis lentävä koira, mutta senhän me jo tiesimme.

Toilailua - tai ainakin melkein

Toila on pieni taajama Suomenlahden reunamalla, joka tunnetaan rannoistaan ja kylpylästään. Olin kuullut kerrottavan, että se on hyvin luonnonkaunis paikka. Eilen lähdin ottamaan asiasta selvää. Sen enempää paikkaan tai sen nähtävyyksiin etukäteen tutustumatta. Hyppäsin autoon aamupäivällä ja lähdin pöristämään Narva-Tallinna maantietä itäänpäin. Runsaan puolentoista tunnin kuluttua olin perillä, tai ainakin melkein.

Ensimmäinen pysähdys oli n. 2 kilometriä ennen Toilaa. Viitta ilmoitti: Alujõe juga eli Alujoen putous. Siis sinne.

Kuoppaisen, todella kuoppaisen hiekkatien päästä putous löytyikin. Eihän se nyt suoranainen Niagara ollut, mutta omalla tavallaan hyvin herttainen pieni putous. Viehättäväksi sen tekivät suuret sammaloituneet kivet, kuin pulleat vihreäturkkiset karhut:

 

 Alujõen vehreita pallukoita pienessä koskessa

Aikani sammalkiviä kuvattuani jatkoin matkaani. Käväisin pikipäin Pühajõen kirkolla ja paluumatkalla sieltä huomasin kyltin: Oru Park. Sinne. Vaikka olinkin päättänyt pääkohteekseni Toilan rannat. Mikä tällainen Oru Park on, mietin? Puistoja - onhan niitä nähty. Tähän aikaan vuodesta valoisan aika on niin lyhyt, joten mihinkään turhaan ei kannata sitä hukata. Ja kotiin halusin ajaa vielä valoisalla.

Koska puistoon johtava portti oli mielenkiintoinen, panin auton parkkiin ja lähdin kuvaamaan kahta karhua, jotka portin molemmilla puolilla vartioivat Oru Parkia.




Karhut kuvattuani olin jo valmis lähtemään eteenpäin, kohti Toilaa. Huomioni kuitenkin kiinnitti mielenkiintoinen lehmuskuja ja astuin puiston taikapiiriin, ajatuksenani ottaa vain pari kuvaa muhkeista ja erikoisen näköisistä puunrungoista. Mutta eihän se koskaan niin mene. Yksi asia johtaa toiseen ja sitten huomaatkin käveleväsi aina vain eteenpäin pitkin lehmuskujaa.

 Puukuja näyttää jatkuvan ikuisuuksiin.

 Näitä hassuja puita ja niiden pahkuroita on lähiaikoina esitelty myös Viron televisiossa, kuulin tänään.

Oudot puut suorastaan houkuttavat kulkemaan eteenpäin.

Kävellessäni eteenpäin tajuan ettei Oru Park todellakaan ole mikä tahansa puisto. Ensinnäkin se on valtavan kokoinen (105 ha) ja nimensä mukaisesti (Org - gen. Oru = laakso) rajautuu  yhdeltä reunamaltaan valtavaan laaksoon tai kanjoniin, josta Pühajogi virtaa Suomenlahteen. Näkymät näköalatasanteelta alas laaksoon ovat huikeat.

Puiston keskellä on ollut upea linna, joka hävitettiin toisessa maailmansodassa. Linnan rakennutti pietarilainen kauppias Grigori Jelissejev ja sen vuonna 1897 aloitettuun rakennustyöhön osallistui yli 300 miestä. Samaan aikaan aloitettiin myös puiston suunnittelu ja rakennus - kunnianhimonen suunnitelma, joka käsitti valtavan määrän koristepuita ja -pensaita, ruusuja ja perennoja, joista useimmat tuotiin ulkomailta. Puiston suunnitteli Riian kaupungin pääpuutarhuri Georg Kuphaldt.

Myöhemmin Jelissejev myi puiston ja linnan Viron valtiolle, joka lahjoitti sen presidentti Konstantin Pätsille kesäpalatsiksi. Neuvostojoukot polttivat linnan 1941. Hävitystyötä jatkoivat saksalaiset SS-joukot, jotka räjäyttivät 1944 sen kellarissa olleen ammusvaraston. Myös puisto päästettiin vesakoitumaan.

 Linnan suunnitteli arkkitehti Gavril Baranovski. Kadonneen linnan kuva vironkielisestä Wikipediasta.

Vuonna 1959 puisto otettiin suojelukohteeksi ja vuonna 1995 valmistui sen uusi laululava. Seuraavana vuonna inventoitiin puiston kasvisto ja löydettiin 258 eri puu- ja pensaslajiketta.

Voi vain kuvitella miten upea puisto on kesällä - nyt ilma oli harmaa ja kuvanikin sen mukaisesti aika utuisia ja kohinaakin niissä on aivan liikaa (ISOt oli ajoittain pakko ajaa aina 800 asti). Harmaata tai ei, näkymät saivat aika sanattomiksi - niin luonnon kuin puistoarkkitehtuurin puolesta. Jopa marraskuun loppupuolella vähässä valossa.

 Yksinäinen penkki katsoo Suomenlahdelle.

 Muotoon leikattuja pensaskujia

Jatkoin vielä merelle, johon puisto rajautuu yhdeltä reunaltaan. Suomenlahti oli suuri ja aava ja kaunis, vaikka ilma ei todellakaan ollut paras mahdollinen. Hetkittäin taivas oli kuitenkin seesteinen ja näkymä kauas lahdelle sykähdytti mieltä.

 Huvimajalta aukeaa upeat näkymät merelle

 Meri syvenee nopeasti ja vaihtaa väriään

Toilan Oru Park oli siis aivan valtava elämys - ja niin sinä kävi, että huomasin päivän jo laskevan mailleen kun suuntasin takaisin kohti karhuporttia. Autolle saapuessani alkoi sade, joka yltyi minuutti minuutilta. Ajattelin huolestuneena kotimatkaa, minä kun en tunnetusti aja mielelläni pimeässä tai kaatosateessa.

Ei auttanut itku markkinoilla, liikkeelle oli lähdettävä. Kaarsin Oru Parkista takaisin Narva-Tallinna maantielle ja taakseni jäi kyltti: Toila 1 km. -- En siis koskaan päässyt perille, mutta eipä se harmittanut. Olin löytänyt yllättäen jotain muuta ja mykistävää: Oru Parkin. Toilaan pääsen toistekin toilailemaan.

Jälkikirjoitus: Jälleen kerran täytyy todeta, että on tämä Viro hieno paikka, joka pystyy yllättämään historiallaan ja luonnollaan aina uudelleen. Otepäältä käsin olemme tutustuneet kuuden vuoden ajan Etelä-Viron nähtävyyksiin, joita tuntuu aina vain riittävän. Ja nyt on sama tilanne Võsun ja Huvikummun suhteen. Olen tehnyt kymmeniä päiväretkiä lähelle ja vähän kauemmas ja joka kerta löytänyt jotain ainutlaatuista ja hienoa.

Toivon että kuvausmatkani ovat kiinnostaneet teitäkin. Uskon, että näistä kokemuksista ja kuvista tulee olemaan hyötyä kun alamme Huvikumpua markkinoimaan ensi kesäksi Viron matkaajille. Ainakin itse olen vakuuttunut siitä, että Võsu ja sen ympäristö tarjoaa runsaasti tekemistä ja näkemistä aktiivisellekin matkaajalle.

Valokuvatorstain 226. haaste: talven merkit

Muita talven merkkejä löytyy täältä: Valokuvatorstain 226. haaste

#93. mustavalkomaanantain haaste: Ihminen

Koko menneen viikon on päässäni soinut tämän viikon mustavalkomaanantain haastekappale: Zen Cafen Ihminen. 
 
Ja erityisesti kohta: Sinä olet ihminen, muistatko? Sinä olet aava ja rannikko.

Olin jo valinnut kuvankin aavasta ja rannikosta haasteeseen. Mutta eilen kävin uudelleen merellä, ja näin ja koin aavan ja rannikon uudelleen.

Ja tässä lopulta (nyt on jo perjantai) minun vastaukseni haasteeseen, se on tällä kertaa sarja:

Muita tulkintoja tuosta hypnoottisesta kappaleesta löytyy täältä: mustavalkomaanantain 93. haaste